Jostainhan se kaikki alkaa. Itselläni se alkoi oudoista oireista muutama vuosi sitten. Oireet ovat yhä outoja ja epämukavia, eikä lääketiede ole löytänyt niille mitään kunnon syytä. Mutta joku seikkahan ne oireet synnyttää. Kroppa on kyllä viisas ja jotain se yrittää minulle kertoa.
Tämä blogi on yritys käydä läpi sisäilma-asioihin liittyvää tieteellistä kirjallisuutta, vieläpä niin, että paino on homeiden neurologisissa vaikutuksissa ja neurotoksisuutta käsittelevissä julkaisuissa. Olen varma, että en ole ongelmieni kanssa yksin. Jos oma kurjuuteni auttaa jotakuta muuta, olen tyytyväinen ponnisteluihini.
Ehkä polskin täysin väärässä ankkalammikossa, ehkä en. Toisinaan tuntuu, että oireeni aiheuttaa sittenkin joku muu ympäristötekijä. Oireidensa selvittämiseen tavalliset ihmiset saavat lääkärin apua. Minä olen sen avun ulkopuolella. Surettaa, ettei mikään tai kukaan auta. En enää edes jaksa etsiä apua mistään, sillä tulen siitä todennäköisesti vain nykyistäkin epätoivoisemmaksi ja vihaiseksi. Kun olen oikein alamaissa ajattelen, että olen paarialuokan potilas. Kärsimys on tavattoman monivivahteista, enpä vielä jokunen vuosi tiennyt, että elämä voisi olla näin kurjaa. Joten yritän edes auttaa itse itseäni. Ennemmin laitan tarmoni tähän kuin tuhoan kotilähiötäni.
Vielä vuonna x nauroin ihmisille, jotka kärsivät sähköherkkyydestä. Pyörittelin silmiäni, että kaikkea ja kaikenlaisia sitä onkin. Vaan enpä naura enää. Niin se elämä opettaa. Ei ole varaa enää nauraa kenenkään kurjuudelle. Nyt elän omassa kurjuudessani niin hyvin kuin taidan, välillä paremmin ja välillä huonommin. Oireeni ovat niin noloja, etten halua kertoa niistä. Olen kertonut niistä lääkärille, mutta se oli silloin joskus. Vuosia on jo mennyt siitä, oireet ovat monipuolistuneet ja hankaloituneet. Uusista käänteistä en ole kertonut, enkä ole halukas edes lääkärille paljastamaan niitä kaikkia tuntemuksia, joista kärsin. Se ei ole minulle edes eduksi, se pilaa vain maineeni ja uskottavuuteni. Oireeni ovat outoja, kummallisia ja käsittämättömiä omasta mielestänikin. Ei niissä juuri ole järkeä, logiikkaa tai mieltä. Mutta ne ovat, eivätkä tunnu poiskaan menevän. En halua SITÄ leimaa otsaani. En halua olla tällainen, en halua että minut nähdään SELLAISEN leiman läpi. En ole friikki. Olen vain sairas. Kärsin siitä, että maailmasta löytyy niitä ihmisiä, jotka pitävät minua friikkinä.
Mieluummin olisin joku muu leima otsassa. Maailma on muuttunut ja hyvä niin. Voisin hyvin olla homo, olisihin luullakseni ihan sinut sen "leiman" kanssa. Nykyään sallitaan ja hyväksytään jo kaikenlaista, voi olla vaikka muun sukupuolinen, mutta itseni kaltainen ei saisi olla. Naurettavaa, naurettavia nosebo-pellejä. Itse sairastuttavat itsensä. Näytä minulle ihminen, joka valitsi sairastua ja joka sai itse valita, mihin sairauteen sairastuu.
En tule ymmärretyksi, en autetuksi. Korona-aika on opettanut kuinka äkkiä joku laitetaan salaliittoteoreetikoiden leiriin. Minusta tuntuu, että suurin osa ihmisistä olisi valmis laittamaan minutkin sinne oitis. En silti ole salaliittoteoreetikko. Olen ottanut kiltisti rokotusohjelman mukaiset rokotteeni ja muutamia ylimääräisiäkin. Olen akateemisen koulutuksen saanut. Teen työtä jossa asiallista ja tieteellistä tietoa arvostetaan ja arvostan näitä asioita itsekin. Mutta outo sairauteni tekee minusta nykyajan syrjityn.
Museossa, jossa vierailin kerrottiin, että entisinä aikoina ihmisiä pistettiin neulalla syntymämerkkiin ja jos koehenkilö ei tuntenut pistosta hänet todettiin noidaksi. Roviotahan siitä sitten seurasi. Pistää miettimään miten helposti toisia ihmisiä tuomitaan ja kategorisoidaan.
Luin kuvakirjaa jossa metsään ilmestyy otus, jota muut metsän asukkaat eivät tunne ja joka näyttää erilaiselta. Otus myös puhuu erilaista kieltä. No muut metsän asukkaat pelkäävät otusta. Otuksesta ei löydy myöskään mitään tietoa tietosanakirjasta. Sekin pelottaa metsän asukkaita eikä otus meinaa päästä siksi samaan porukkaan muiden kanssa.
Ei maailma ole toisaalta hirveästi muuttunut, vaikka mielellämme pidämme itseämme edistyksellisinä. Jos sairautta ei tunneta, sitä ei tunneta. Suomessa tällasia ihmisiä ei päästetä porukoihin eikä yhteiskuntaan, koska siihen tarvitaan diagnoosi, että kukaan suostuisi auttamaan tai maksamaan jonkinlaista toimeentulon mahdollistavaa tukea. Se on yhden sortin passi ja jos se passi puuttuu, niin yksin on ihminen, niin kovin yksin. Terveet ihmiset elävät siellä omassa kuplassaan ja kuvittelevat, että lääketiede ja yhteiskunta auttaa. Ei ne auta, jos sinulla ei ole diagnoosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti